Helsinki muuttui lyhyessä ajassa teollisen tuotannon keskuksesta teollisuuden hallinnon keskukseksi. Kantakaupungin teollisuus muutti väljemmille alueille 1960- ja 70-lukujen aikana ja samaan aikaan Helsinkiin suuntautui vahva muuttovirta. Sodan jälkeen Helsingissä oli alueita joiden asukastiheys ylitti jopa New Yorkin ahtaimmin asuttujen alueiden asukastiheyden, joka oli n. 400 asukasta hehtaaria kohden. Punavuoren alue oli näistä pahin; sen asukastiheys kohosi jopa 900:aan asukkaaseen hehtaaria kohden. 1971 tehtiin vyöhykesuunnitelma jolla oli tarkoitus estää kantakaupungin ’konttoristuminen’. Tavoitteena oli muuttaa keskustan alueella teollisuudelta vapautuvat tontit asuinkäyttöön huutavan asuntopulan torjumiseksi, sekä vähentää keskustan teollisuutta muuttopaineen laskemiseksi. Miten Mestaritalon kortteli vältti tämän kohtalon?
Ratkaisevassa osassa oli naapurista löytyvä Hietalahden telakka. Vuonna 1969 valtuusto hyväksyi Munkkisaaren asemakaavan, joka turvasi alueella sijaitsevan suurteollisuuden. Aloitteen kaavasta tekivät Vaasan Höyrymylly Oy sekä OY Wärtsilä AB. Lisämaata hankittiin vesialueita täyttämällä ja Wärtsilän telakan työntekijämäärä kasvoi noin tuhannella. Mestaritalon sijainti oli telakan alihankkijoiden kannalta täydellinen, ja se säilyi kaupungin yleisen linjan vastaisesti teollisuuden käytössä.
Hietalahden telakka n. 1980
Fazerin lähdön jälkeen Mestaritalo toimi teollisuustalona, johon sijoittui lähinnä metalliteollisuutta. Tämä muutos ei vaikuttanut Mestaritalon julkisivuihin, jotka ovat edelleen vuoden 1943 asussa. Naapurikortteliin oli rakennettu jo vuosina 1919-38 Helsingin ensimmäinen teollisuustalo – siis alunperin useammalle yritykselle suunniteltu tuotantorakennus. Yhdessä nämä kaksi korttelia muodostivat Hietalahden telakkaa palvelevan kokonaisuuden.
Merimiehenkadun ja Tokankadun (Telakkakadun) kulma 1920. Taustalla Mestaritalon kortteli.